Unessa oli kova myrsky ja oltiin metsässä, puita kaatuili joka puolella meidän ympärillä enkä tiennyt, pitäisikö minun ohjata Jullea vai tietäisikö hän itse paremmin, kuinka selviäisimme ehjinä kotiin.
Heräsin, enkä saanut uudelleen unta.
Jullessa rakastan kaikkea, kaikkia sen ihania ja tyhmiä puolia. Sitä, kun se aamulla nojaa leukaansa oven yläreunaan odottaessaan ruokaa, sen suloista päätä ja pieniä korvia, sen ääntä, matalaa hörinää ja tyttömäisiä kiljaisuja, sen kykyä kommunikoida suoraan ajatuksilla. Julle ei olisi Julle ilman sen typerää sähläämistä, karkailua, ovien availua ja hajottamista, sen koko rasittavaa itsepäisyyttä ja kykyä nolata minut kenen tahansa edessä. Ei, kaikki tarvitaan, ja tästä kaikesta muodostuu hevonen, joka on minulle tärkeääkin tärkeämpi.
Eilen harjoiteltiin Juliuksen kanssa laukannostoja! ( impossibru!) Hienosti meni, poika innostui oikein ja laukkasi jopa kokonaisen kierroksen! Hienolta kuulostaa, tiedän, mutta ei ole nyt pariin vuoteen pahemmin tuota askellajia kentällä käyttänyt. Vasenta laukkaa ei osaa, eikä sitä nyt kummemmin yritettykään. Pikkuhiljalleen!
Julle juksasi minua taas, tälläkertaa olemalla maailman nopein portillakääntyjä. Päästin pojan kavereidensa joukkoon, mutta eheii! Ei kelvannut! Käännähti kannoillaan ja pinkaisi pusikkoon. Tontin ympärillä on aidat, onneksi, niin ei tarvinnut ihmeemmin pelätä. Julle kaahaili kentän ulkopuolella ympäriympäri ja pukitti mennessään, muut juoksivat kentän aitojen sisäpuolella melkein yhtä lujaa.
Kyllä siinä hetki meni, ennenkuin saatin höpönen paimennettua aidan oikealle puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti